Päätän käydä Maailma kylässä-festivaaleilla

”Kaiken maailman kulttuurit kohtaavat kymmenettä kertaa Kaisaniemen puistossa ja Rautatientorilla 23.–24.5.2009. Tarjolla on maailmankuvia ja mahdollisuuksia sekä musiikkia, tanssia, teatteria, taidetta ja toimintaa. Vuonna 2009 vietetään tapahtuman juhlavuotta, sillä Maailma kylässä -festivaali järjestetään kymmenettä kertaa.

Tapahtuma tarjoaa mahdollisuuden saada uusia näkökulmia suvaitsevaan monikulttuurisuuteen, kehitysyhteistyöhön ja globaaliasioihin sekä vaikutusmahdollisuuksiin omassa arjessa.

Maailma kylässä -festivaalin pääjärjestäjä on Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ry, joka on noin 280 kehitysyhteistyötä tekevän tai muuten kehitysmaa- ja globaalikysymysten kanssa työskentelevän suomalaisen kansalaisjärjestön kattojärjestö. Kepan toimintaa tuetaan ulkoministeriön kehitysyhteistyömäärärahoista.

Kepan jäsenjärjestöjä ja muita yhteistyökumppaneita on mukana festivaalilla yli 300. Festivaalialueella esittäytyy yli 200 kansalaisjärjestöä sekä oppilaitoksia, museoita, viranomaisia ja yrityksiä.”

Kun sade iltapäivällä lakkaa, lähden Kaisaniemeen. Rautatien torilla on telttoja joissa ihmiset tutustuvat heitä kiinnostaviin asioihin ja ilmiöihin. Pienkustantamoilla on omat myyntipöytänsä. Selailen kirjoja. Löydän muutaman kiinnostavan teoksen. Ehkä luen ne joskus, ehkä en.

Kaisaniemen kenttä on osittain mutavellinä. Täältäkin löytyy monenlaista tarjontaa, myös makuelämyksiä muualta maailmasta. Tarjolla on ajatuksia, maailmanparantamista, hyväntekeväisyyttä, kansainvälisyyttä… Eräänlaiset markkinat nämäkin. Jokainen haluaa saada äänensä kuuluviin, jokainen pitää asiaansa tärkeänä.

Nautin tunnelmista. Kuuntelen musiikkia, tanssin musiikin mukana. Nostan energioita ja koen yhteyden kaikkien ja kaiken kanssa. Humalainen nuori nainen horjahtelee yleisön joukossa. Hän pyytää tupakkaa. Kerron että en polta. Hän horjahtelee eteenpäin ihmisten joukossa. Jatkan tanssimista musiikin mukana.

Kotimatkalla jaan metrossa hyviä värähtelyjä, energiaa. Nukuttaa. Vastapäätäni istuva vanhempi nainen herättelee minua. Sanon, että nukun usein liikennevälineissä. Ei tarvitse kuin torkahtaa hetkeksi ja kaikki väsymys katoaa.

Hän sanoo olevansa Karjalan evakkoja. Puhumme sosiaalipuolen alasajosta, päättäjien, eliitin välinpitämättömyydestä, tunnekylmyydestä. Nainen kertoo elämäntarinaansa. Hän kertoo lapsistaan ja miniästään johon on tyytyväinen. Hän puhuu lastensa onnistumisista ja menestymisistä. Kolme on kuulemma kaupunginvaltuustossa.

Illalla surfailen netissä. Löydän Taloussanomista uutisen joka havahduttaa minut: ”Verkkohyökkäys ja pelkkä sellaisen uhka ovat hallituksen mielestä riittävä syy ottaa käyttöön poikkeustilan suomat erityisvaltuudet. Ne antaisivat hallitukselle oikeuden rajoittaa kansalaisvapauksia.”

Minusta tuntuu kummalliselta ja jopa kammottavalta että näin suurta kysymystä ei ole käsitelty yleisesti missään tiedotusvälineissä. Aivan kuin lakiehdotus kansalaisvapauksien rajoittamisesta ei kiinnostaisi toimittajia. Vastaavanlaiset rajoitukset tai niitten suunnittelu muualla vaikkapa Venäjällä tai Kiinassa saavat yleensä melkoisesti palstatilaa esim. Helsingin Sanomissa.
Mistä oikein on kysymys? Eikö tämä ole kansalaiskeskustelun paikka? Kuinka hallitus yksinään voi arvioida koska on kriisitilanne ja koska ei? Onko tämä demokratiaa? Miksi tämä salailu? Onko tämä vapaata tiedonvälitystä? Miksi toimittajat ovat hiljaa? Tulee epätodellinen olo. Printtaan artikkelin ja päätän näyttää sitä kaikille jotka ovat kiinnostuneita yhteisistä asioista ja demokratian tilasta, kansalaisvapauksista.

Seuraavan päivänä saan houkuteltuani äitini mukaan markkinoille. Nyt paistaa aurinko. On melkein kesä. Joka paikka on täynnä ihmisiä. Tuskin sekaan mahtuu. Äitiäni väenpaljous ahdistaa. Emme kumpikaan halua tungoksen sekaan.

Menen printtini kanssa lähellä olevaan Maan Ystävien esittelypisteeseen, jossa kerron Taloussanomista löytämästäni artikkelista. Nuorimies lukee sen kiinnostuneena. Hän ei ole kuullut aikaisemmin asiasta. En ihmettele, eihän asiaa ole käsitelty lainkaan julkisuudessa. Hän ottaa asian vakavasti. Sanoo tutustuvansa artikkeliin vielä tarkemmin ja keskustelevansa siitä ystäviensä kanssa. Käymme pitkään keskustelua aiheista joita olen käsitellyt blogissani: kokonaisuudesta, nykyhetkessä elämisestä, egosta, maapallon resursseista…

Äkkiä havahdun, äitini on odottanut sivummalla vaikka kuinka kauan. Lopetan juttutuokion ja palaan hänen luokseen. Äitini on hermostunut ja valittaa selkäkipua, sanoo lähtevänsä kotiinsa. Olen vilpittömän pahoillani. Sanon että uppouduin keskusteluun niin intensiivisesti että unohdin hänet kokonaan. Minulla on huono omatunto. Halaan anteeksi pyytäen äitiäni.

Lähdemme kävelemään kaupungille. Aurinko paistaa. Teemme lenkin Esplanadin kautta ja menemme syömään vietnamilaiseen ruokapaikkaan jossa pohdimme maailman menoa. Äitini selkäkipu on unohtunut jonnekin. Pyydän häneltä vielä kerran anteeksi.

Palaan yksin takaisin Maailma kylässä-festivaaleille. Kierrän alueen lävitse koju kojulta. Esittelen löytämääni artikkelia kaikille joiden arvioin tuntevan kiinnostusta aihetta kohtaan. Vastaanotto vaihtelee laidasta laitaan. Toisaalta olen yllättynyt ja toisaalta en. On ihmisiä joille on saman tekevää mitä hallitus esittää ja mitä julkaistaan ja mitä ei. En voi muuta kuin hyväksyä välinpitämättömyyden joka on imeytynyt syvälle kulttuuriimme. Se ilmenee täälläkin vaikkakin laimeampana kuin monessa muussa paikassa. Toivon että tieto leviää ja saa aikaan keskustelua siitä millaisessa maailmassa haluamme elää ja asua.

Menen kuuntelemaan musiikkia. Se vie mukanaan.