Olen saanut eri tahoilta palautetta: Ihmiset kaipaavat henkilökohtaisempaa otetta.
Toivottavasti huomio ei kuitenkaan siirry kovin kauaksi oleellisesta: oivaltamisesta.
On hyvä muistaa että on kysymys vain erään ihmisen kokemuksista.
Toivottavasti havaintoihini tutustumien auttaa huomaamaan kuinka monella tavalla voi elää maailmankaikkeudessa.
Ymmärrän täysin, että täydellinen epäusko on mahdollista jos itsellä ei ole vastaavia kokemuksia. Otan siis tietoisen riskin.
Muistan kuinka matkustin mummoni kanssa bussilla sukulaisperheeseen vierailulle. En osaa tarkkaan sanoa minkä ikäinen silloin olin, hyvin nuori kuitenkin. Muistikuvassani katselen bussin ikkunasta. Näen naisen taluttavan koiraansa. Jokin näkemässäni ihmetyttää ja kiinnittää huomioni. Minulla on tunne, että nainen on kuollut joskus paljon aikaisemmin. Kysyn mummoltani, näkeekö hän saman kuin minä Saan kieltävän vastauksen. Vastaus hämmentää minua. Tuntuu oudolta, että olen nähnyt jotakin mitä mummoni ei ole havainnut. Pohdin, olenko jollakin tavalla outo ja erikoinen. Ehkä minussa on jotakin vikaa.
Kun ajatukseni hiljenivät, aloin nähdä ihmisten energioita kuvina ja tapahtumina. Saatan nähdä myös heidän kuolleita läheisiään. Ehkä siksi tuo yllä oleva välähdys pulpahti mieleeni. Kuinka paljon me voimme luottaa varhaisimpiin muistoihin, muistoihin joita emme enää voi tarkistaa. Sanotaan, että muistikuvamme muuntuvat. Muistamme sen minkä haluamme. Tuoreetkin todistajalausunnot poikkeavat useimmiten toisistaan. Sisarukset muistavat lapsuuden tapahtumat jokainen omalla tavallaan. Nykyhetki on ainoa mikä on. Kaikki muu on harhaa.
Ehkä käsityksemme todellisuudesta on pikkuhiljaa muuttumassa. Ehkä uskallamme vähitellen luopua vanhoista käsitysmalleistamme. Ehkä emme enää tarvitse auktoriteetteja kertomaan mikä on mahdollista ja mikä ei.
