keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Kuvia ja vaikutelmia


JL:n näkemyksiin en osaa tällä hetkellä sanoa mitään sellaista mitä ei jo tiedettäisi. Siksi katselin kuvia jotka kumpuavat puhtaasta tietoisuudesta.

Syntyy vaikutelma, kuin olisimme tutkimusmatkailijoita. Kuljemme hetken yhdessä, mutta käännymme sitten eri suuntiin. Tuntuu kuin yhteys katkeaisi. Se on surullista. Toisaalta tuntuu kuin emme olisi vielä edes lähteneet matkaan ja vartioisimme vain tärkeinä näkemyksiämme. Tilanne on tavallaan aika huvittava. Voin nähdä mielessäni kuun tai ehkä se on aurinko, joka hymyilee meille hyväntahtoisena.

Kuvat auttoivat minua hahmottamaan tielanteen uudella tavalla.

Voisin antaa egolleni täyden vallan ja ryhtyä puolustamaan valintojani. Olisihan se tietysti hauskaa luettavaa, siis sellainen eipäsjuupaseipäs-juttu. Vai olisiko sittenkään? Ehkä kaivauduin turhan syvälle omiin juoksuhautoihini, ehkä otin itseni taas kerran turhan vakavasti. Ehkä olin siirtynyt puolustuskannalle.

*

Olin nuorempana hyvin ahdistunut. Kävin terapiassa ja ryhmäterapiassa useampaan otteeseen. Kärsimykseni, ahdistukseni ja masennukseni ei kuitenkaan kadonnut. Egoni vaati minulta koko ajan lisää, sille ei mikään riittänyt. Minun olisi pitänyt olla suuri taiteilija. Jos maalaukseni joskus onnistuivat odotettua paremmin, sekin tuntui ahdistavalta. Sekään ei vastannut egon kuvaa itsestäni.

Ajatukseni olivat minulle todellisuutta, ne ohjasivat kaikkea näkemääni ja kokemaani. Kaduin aikaisemmin tekemiäni valintoja. Itsesyytökset olivat osa jokapäiväistä elämääni. Arvostelin itseäni ja muita. Syytin vanhempiani omasta kärsimyksestäni. Syytin toisia toimimattomista ihmissuhteistani. Koin itseni väärinkohdelluksi ja olosuhteitten uhriksi. Loin oman kärsimykseni. Terapiassa ja ryhmäterapiassa kävin useaan otteeseen samoin vertaistukiryhmissä. Luin kirjoja joista löysin uusia näkökulmia. Aloin kysellä ja kyseenalaistaa:

Onko sana todellisuus sama kuin itse todellisuus?
Onko sana puu sama kuin kokemus puusta?
Ajattelen että kaikki vihaavat minua. Onko se todellista?
Jos ajattelen että luonnonvarat eivät lopu koskaan. Onko se todellisuutta?
Onko ajattelu ilman määritelmiä mahdollista?
Onko sana määritelmä?
Onko ajatus sama kuin totuus?
Voiko todellisuutta lähestyä ilman määritelmiä?
Onko ihmisen toiminnalla ja hänen ajatuksillaan jokin yhteys keskenään?
Jos ajattelen että olen oikeassa, onko se todellisuutta?
Mitä tapahtuu, jos lakkaan ajattelemasta?
Onko egon toiminta ja käsite egosta sama asia?
Onko se miten koen todellisuuden ja todellisuus sama asia?
Voinko olla avoin todellisuudelle jos määrittelen sen?
Voinko luottaa ajatuksiini?
Löydänkö totuuden paremmin ajattelemalla kuin kokemalla?
Mistä kärsimys syntyy?
jne. jne.

Lopulta olin kärsinyt tarpeeksi ja olin valmis muuttumaan. Aloin luottaa nykyhetken voimaan, aloin luottaa ajatuksettomaan tilaan.

*

Kun puhun ihmisille egon kuoleman merkityksellisyydestä, saan mitä erilaisimpia vastauksia:
Täytyyhän ihmisen ansaita leipänsä.
Minulla on velvollisuuteni.
Joskus on ihan kiva kieriskellä itsesäälissä.
En ymmärrä lainkaan mistä puhut, kuinka ihminen voisi elää ilman ajatuksia.
Vaikuttaa siltä kuin pakenisit jotakin, ehkä kaikki johtuu siitä että olet epäonnistunut naissuhteissasi.
Luulen että tarvitsen masennukseni, jotta kokisin jotakin todellista.
Minä olen näinkin ihan onnellinen.

Miksi en voi antaa ihmisten olla rauhassa? Jokaisella on oma tiensä, jokainen tekee omat valintansa.

Katselin myös itseäni:

Näen itseni hyvää tarkoittavana hahmona, Robin Hoodina, joka yrittää osua nuolella maaliin. Olen kapteeni, joka ei ole vielä noussut laivaansa. Pakkaan vielä tavaroitani. Miksi kaipaan avomerelle enkä tyydy melomaan kanootilla rantaviivan tuntumassa? Kaipaanko sankarin sädekehää?

3 kommenttia:

Ville N kirjoitti...

Kun puhun ihmisille egon kuoleman merkityksellisyydestä, saan mitä erilaisimpia vastauksia:

Entä positiiviset, kiinnostuneet vastaukset? Saatko niitä?

Miksi en voi antaa ihmisten olla rauhassa? Jokaisella on oma tiensä, jokainen tekee omat valintansa.

Totta, tosin nuo valinnat eivät silti tapahdu sosiaalisessa tyhjiössä. Joitakin ihmisiä henkisyys kiinnostaa ja joitakin ei, ja tämänhän saa melko helposti selville ottamalla asian puheeksi. Ihmisen torjuva reaktiokaan ei välttämättä kerro kaikkea, sillä se saattaa peittää alleen esimerkiksi sisäisen ristiriidan. Nyt merkityksettömältä tuntuva keskustelu saattaa jäädä itämään siemenenä ihmisen mieleen puhjetakseen kukkaan silloin, kun sen aika on. Taitavat teot eivät koskaan mene hukkaan.

Aina voit miettiä motivaatiotasi. Haluatko saada aikaan keskustelua? Löytää samanhenkisiä ihmisiä? Auttaa muita? Poistaa väärinkäsityksiä? Hioa omaa ymmärrystäsi? Jotain muuta, mitä?

Tärkeintä lienee kuitenkin se, että onko lopputulos sinun kannaltasi positiivinen vai negatiivinen. Edesauttaako lähestymistapasi sinun hyvinvointiasi ja päämääriäsi?

hanne kirjoitti...

Ehkä analysoit kaiken puhki, ei jää tilaa kokemiselle..
Tietysti sanoja tarvitaan ilmaisuun, mutta ajatus vie miedät pois todellisuudesta..
Minä uskon, että meidän tulisi tuntea, tuntea se tunteminen, miltä sydämessä oikeasti tuntuu..
miltä tuntuu se rauha, rakkaus, jota kaikki etsivät, tiedostaen tai tiedostomattaan...

maailmankaikkeuden pikku apulainen kirjoitti...

Villelle: En pidä vastauksia positiivisina tai negatiivisina. On täysin luonnollista, että ihmiset vastaavat kuten vastaavat. Kukapa haluasi luopua siitä mitä pitää kaikkein tärkeimpänä, omasta itsestään. Ehkä vähitellen opin olemaan tyrkyttämättä omia näkökantojani. Kysymys on kai enemminkin siitä miten oma energiani vaikuttaa toisten energioihin.

Hanne: Samoin koen itsekin.